18. huhtikuuta 2016

Rakkaudenhirviö

SAARA TURUNEN
Tammi, 441 sivua

   Sain juuri luettua ko. opuksen. Sen verran se herätti kohinaa päänupissa, että täytyi alkaa pistää ajatuksia paperille.

   Kirjahan sai HS.n esikoiskirjapalkinnon ja netissäkin sitä kehutaan mm. hauskaksi. Olen luullut itseäni huumorintajuiseksi, mutta olen kai erehtynyt, sillä en näe tässä juurikaan huumoria, ellei sitten huumoriksi lasketa sitä, kun kirjailija kuvaa suomalaiset tyhmiksi tuulipuvuissa laahustaviksi junteiksi ja Suomen niin ikäväksi paikaksi, ettei täällä voi elää. Muutettuaan moneen eri paikkaan ulkomaille hän huomaa, että nekin paikat ovat ikäviä. Ainoa ero on, että ilmasto on parempi ja miehet komeampia, mutta silti elämä on edelleen hyvin ikävää.

   Kirjailijalla on kaksi pitkäaikaista tuttua, vai uskaltaisiko sanoa ystävää, jotka esiintyvät kirjassa omilla nimillään eli näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Kuinka ollakaan tämänpäiväisessä Ilta-Sanomissa oli juttu Antista, joka hän kertoi muuttavansa Lontooseen, koska ei kestä Suomen ahdasta ilmapiiriä.

   Minä en tykkää tämän kirjan kaltaisista valituslauluista, mutta luin sen kyllä kokonaan koska se on valittu lukupiirimme seuraavaksi kuukauden kirjaksi.

   Ajatuksia kirja kuitenkin herätti. Nykyisinhän tunnutaan laskettavan taiteilijaksi kaikki, jotka poikkeavat meistä tavallisista tallaajista - mitä enemmän, sitä parempi.Taiteilijan arvon on saanut mm. siitä, kun hakkaa kissan pään tohjoksi kivellä (Kalervo Palsa). 1980-luvulla eräs taiteilija suoritti sukupuoliyhdynnän Vanhan Ylioppilastalon salissa flyygelin päällä, en enää muista, antoivatko kriitikot suurimman arvostuksen tekotavalle vai paikalle.

   Joitakin aikoja sitten huomasin, että minullakin on ollut joskus taiteellisia taipumuksia, kun katsoin juttua Nykytaiteen museon näyttelystä. Sinne oli salin keskelle pystytetty halkomotti. pystyttelin niitä nuorena miehenä useampiakin, tosin en mihinkään museoon vaan metsään. Kriitikko (työnjohtaja) arvosteli teoksen sanoilla ”no suattaahan tuon just hyväksyä”.

   Kiasmassa olen käynyt kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Näytteilläoli mm. teos, jossa verta ja spermaa oli sekoitettu ja seos heitetty seinälle.

   Löytyy toki modernista taiteesta sellaistakin, jolle annan arvoa. Paras veistos löytyy mielestäni Helsingin Taivallahdesta: Eila Hiltusen Sibelius-monumentti. Lisääkin sanottavaa aiheesta löytyisi, mutta eiköhän tämä riitä täksi kerraksi.

   ESKO

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti