Rakkaudenhirviö

SAARA TURUNEN

Tammi, 441 sivua

   Sain juuri luettua ko. opuksen. Sen verran se herätti kohinaa päänupissa, että täytyi alkaa pistää ajatuksia paperille.

   Kirjahan sai HS.n esikoiskirjapalkinnon ja netissäkin sitä kehutaan mm. hauskaksi. Olen luullut itseäni huumorintajuiseksi, mutta olen kai erehtynyt, sillä en näe tässä juurikaan huumoria, ellei sitten huumoriksi lasketa sitä, kun kirjailija kuvaa suomalaiset tyhmiksi tuulipuvuissa laahustaviksi junteiksi ja Suomen niin ikäväksi paikaksi, ettei täällä voi elää. Muutettuaan moneen eri paikkaan ulkomaille hän huomaa, että nekin paikat ovat ikäviä. Ainoa ero on, että ilmasto on parempi ja miehet komeampia, mutta silti elämä on edelleen hyvin ikävää.

   Kirjailijalla on kaksi pitkäaikaista tuttua, vai uskaltaisiko sanoa ystävää, jotka esiintyvät kirjassa omilla nimillään eli näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Kuinka ollakaan tämänpäiväisessä Ilta-Sanomissa oli juttu Antista, joka hän kertoi muuttavansa Lontooseen, koska ei kestä Suomen ahdasta ilmapiiriä.

   Minä en tykkää tämän kirjan kaltaisista valituslauluista, mutta luin sen kyllä kokonaan koska se on valittu lukupiirimme seuraavaksi kuukauden kirjaksi.

   Ajatuksia kirja kuitenkin herätti. Nykyisinhän tunnutaan laskettavan taiteilijaksi kaikki, jotka poikkeavat meistä tavallisista tallaajista - mitä enemmän, sitä parempi.Taiteilijan arvon on saanut mm. siitä, kun hakkaa kissan pään tohjoksi kivellä (Kalervo Palsa). 1980-luvulla eräs taiteilija suoritti sukupuoliyhdynnän Vanhan Ylioppilastalon salissa flyygelin päällä, en enää muista, antoivatko kriitikot suurimman arvostuksen tekotavalle vai paikalle.

   Joitakin aikoja sitten huomasin, että minullakin on ollut joskus taiteellisia taipumuksia, kun katsoin juttua Nykytaiteen museon näyttelystä. Sinne oli salin keskelle pystytetty halkomotti. pystyttelin niitä nuorena miehenä useampiakin, tosin en mihinkään museoon vaan metsään. Kriitikko (työnjohtaja) arvosteli teoksen sanoilla ”no suattaahan tuon just hyväksyä”.

   Kiasmassa olen käynyt kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen. Näytteilläoli mm. teos, jossa verta ja spermaa oli sekoitettu ja seos heitetty seinälle.

   Löytyy toki modernista taiteesta sellaistakin, jolle annan arvoa. Paras veistos löytyy mielestäni Helsingin Taivallahdesta: Eila Hiltusen Sibelius-monumentti. Lisääkin sanottavaa aiheesta löytyisi, mutta eiköhän tämä riitä täksi kerraksi.

   ESKO

Pieni potenssipuoti

KARIN BRUNK HOLMQVIST
Bazar Kustannus 2011, 245 sivua

   Kirja pitäisi oikeastaan kieltää alle kuusikymmentä vuotiailta. Jos olet kyseisen ikärajan ylittänyt ja sinulla on kykyä suhtautua huumorilla iän mukanaan tuomiin elämän ilmiöihin, kirja on hupaisaa luettavaa.

   Kirja kertoo kahdesta kahdeksaakymmentä lähentelevästä vanhapiika sisaruksesta, jotka asuvat talossa missä he ovat syntyneet ja ikänsä asuneet. Talo on siinä kunnossa kuin se oli jo heidän vanhempiensa aikana, ilman mukavuuksia.

   Naapurihuvilaan muuttaa kuusissakymmenissä oleva vanhapoika, jonka kesäisten touhujen seurailu muuttaa sisarusten elämän. He keksivät liikeidean, jonka tuloksena kenties voisivat kustantaa remontin, saada vesijohdon, sisävessan ja kylpyammeen.

   Toteutuvatko sisarusten aikeet, ja miten uusi naapuri muuttaa sisarusten säntillistä päivärytmiä, selviää kirjan lehdiltä. Suosittelen kirjaa luettavaksesi, mutta suhtaudu lukemaasi pilke silmäkulmassa. Ajalla on tapansa muokata meitä, miten itsekutakin.

   NIILO

Luotettavat muistelmat I

LASSE LEHTINEN 
WSOY Juva 1996, 279 sivua
 
   Kirja on kaksiosaiseksi tarkoitetun muistelmasarjan ensimmäinen osa. Kirjassa Lehtinen paneutuu lähinnä lapsuus- ja kouluvuosiinsa. Kirjan loppupuolella kartoitetaan hiukan opiskelijaelämää ja varsin lyhyeksi jäänyttä poliittisen uran alkutaipaletta.
 
   Päälimäisenä pitää sanoa, että Lehtinen osaa kirjoittaa, on aina osannut. Siinä asiassa hän oli varhaiskypsä, avusti Savo-lehteä jo viisitoistavuotiaana. Varhaiskypsä hän oli muutenkin: Aikanaan nuorin kansanedustaja 25-vuotiaana. Eipä taida olla vieläkään kovin moni nuorempana kansanedustajan pestiä kansalta saanut.
 
   Minulle kirjaa lukiessa oli mukava paneutua kouluaikaisiin muistoihini Kuopiosta. Tunsin ainakin nimeltä suurinpiirtein kaikki Lehtisen kuvaamat henkilöt. Yllättävän monen persoonasta olen myös samaa mieltä. Monesti lukiessa tuli mieleen, kuinka paljon maailma on monessa suhteessa reilussa puolessa vuosisadassa muuttunut. Ei välttämättä joka asiassa parempaan suuntaan.
 
   Koska varsinkin kirjan alkupuoli paneutuu hyvin pitkälti Kuopioon ja reilun puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin ja ihmisiin siellä, se ei varmaan kovin paljon anna lukijalle, jolla ei ole tuntemusta sikäläiseen kääntöpiiriin. Tietysti lukija voi nauttia Lehtisen letkeästä kielestä, palata ajassa taaksepäin ja mietiskellä maailman muutoksia. Ainahan näissä henkilökohtaisissa muistelmissa on se tosiasia, että niissä tulee ilmi vain yksi totuus. Tämä muistaen lukijan on syytä olla hiukan kriittinen ja olla kovin pitkälti samaistumatta kirjailijan näkökulmaan.
 
   Kirjan kieli on sen verran letkeää, ettei se kovin paljon aivoja rasita. Jos haluaa tutustua vieläkin paljon esillä olevaan mieheen, tästä voisi aloittaa.
   NIILO

Luontokamerasta kaapattua

   Tässä tuota tämän blogin otsikon jälkimmäistä eli "vähän muutakin".
   Selailtiin sunnuntaiaamuna Sirkan kanssa totuttuun tapaan virolaisen luontonettikameran kuvausta ja osuimme merikotkapariskunnan "makuuhuoneeseen". Aikansa vieri vieressä ihmeteltyään pienempi eli koiras hyppäsi naaraan selkään ja antoi palaa. Ihmettelimme silmät ymmyrkäisinä ja mykistyimme hyvästä onnestamme. Nähdä merikotkien parittelevan on sentään jotakin!

   Harmittaa, että näytelmästä hämmentyneenä myöhästyin kuvakaappauksessa sen verran, etteivät molemmat osapuolet näy kuvassa kunnolla. Pian lyhyen mutta sitä kiihkeämmän aktin jälkeen kotkat lensivät taustalla näkyvälle aukiolle, naaras edellä vasempaan reunaan ja koiras hetken päästä oikealle.

   Tänä aamuna kuvakaappuksen suhteen kävi parempi tuuri. Pariskunta oli jälleen pesällä, nyt rauhallisemmissa merkeissä.

    Entä tunnistaako kukaan tämän kuvan haukkaa? Yksinäisenä se odottelee pesällään kaverin saapumista. Oma asiantuntemukseni ei tunnistamiseen riitä.

   Kuvat on kaapattu Virossa toimivasta luontonettikamerasta (http://pontu.eenet.ee/). Se tarjoilee tällä hetkellä paljon muutakin nähtävää. Toisessa merikotkapesässä on hautominen ollut menossa jo runsaan viikon, haikara rakentelee omaa pesäänsä, kanahaukka pyöräytti yhden munan, kaunis pieni haukka (alakuva) kävi aamulla katselemassa kotiaan ja pieni tunnistamaton pöllö on uppoutunut omaan pönttöönsä.

   Vakioseurattavana meillä on pitkään ollut iso saksanhirvilauma. Nämä komeat sarvipäät ovat koko talven olleet kameran ylläpitäjien ruokinnassa.