Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

TUOMAS KYRÖ 
WSOY 2014, sivuja 258

    Olin hieman hämmentynyt, kun lueskelin uusimman Mielensäpahoittajan loppulauseita. Tuomas Kyrö kertoo kirjoittaneensa tämän iäkkään, omaperäisen ja kansanomaisen miehen vaiheista neljä kirjaa. Numero kolme, Miniä, on mennyt minulta sivu suun - ehkä siksi, että se oli jakelussa kylkiäisenä jollekin kirjakauppojen kampanjatuotteelle.
    Tänään huomasin tavaratalon paketoineen isänpäivää varten villa- tms. sukat näiden "Ilosten aikojen" kanssa samaan pakettiin. Ei siinä mitään, varmaan tehokas houkutin, koskettelin minäkin tuoreeltaan sitä, vaikka kirja jo lepäsi kotona koneen vieressä juuri luettuna ja neljä euroa vähemmän maksaneena.

     En minä mieltäni pahoittanut, vaikka totesinkin Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -kirjan poikkeavan aikaisemmista – ei tyyliltään, vaan koostumukseltaan. Perusteos eli Mielensäpahoittaja (2010) ja Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) olivat selkeästi novelleita, pakinoita tai Kyrön omin sanoin humoristisia tekstipätkiä, mutta tämä viimeksi ilmestynyt on selvästi juonellinen romaani – ja hyvä niin. Oikeastaan alusta loppuun mielessä on ajatus siitä, mitenkä tässä lopulta käy.
  
    Kirjan kannen sulkeuduttua mieleen nousi kysymys, miten Mielensäpahoittajan mahtaa käydä – niin intensiivisesti Kyrö on laittanut hänet rakentelemaan arkkua itselleen. Tulevaisuus jää avoimeksi, taitavasti sellaiseksi kirjoitettuna. Mielensäpahoittaja muuttaa metsäpirtistään, pientilaltaan, keskustasta hankkimaansa asuntoon. Väärän kokoiseksi osoittautuneen arkun hän purkaa ja tekee puutavarasta uusimmalle pojanpojalleen pinnasängyn, ”sellaisen, missä on lupa nukkua ja viettää pelkästään iloisia aikoja”. Loppujen lopuksi Kyrö jättää täysin lukijansa arvailtavaksi, vieläkö sankarimme jatkaa seikkailujaan. Minä ainakin vastaan, että ehkä, ehkä ei. 
    Ennen kuin lukija pääsee loppusanoihin asti, joutuu hän jatkuvasti ihmettelemään, ovatko kirjan nimi ja tapahtumat tahallisesti näin suuressa ristiriidassa keskenään. Iloisia asioita tekstistä ennen loppuhuipennusta ei juurikaan irtoa, toisentuumaisia kylläkin. Tapahtumia, niin kommelluksia kuin emännän hoitokodissa hoivaamistakin, hallitsee kuitenkin suvereenisti vanha tuttu Mielensäpahoittaja. 

    MATTI

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

TUOMAS KYRÖ 
WSOY 2012, sivuja 130

     Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on pienimuotoinen pakinakokoelma, mikä jokaisen nykyisten suurmarketeissa ruokaosastojen valmisruokapaljouden edessä nyöristelevän pitäisi lukea – niin ruuan laittajien kuin syöjienkin.
    Se on korkeaveisu peruselintarvikkeiden puolesta ja samalla suomalaisuuden puolesta. (Tuli pariinkin otteeseen mieleen, että onko kirja jonkun kotimaisen perunanviljelijöiden yhdistyksen kustantama… jos sellaista ylipäätään on olemassa.)

    Tuomas Kyrö sivaltelee nyt meitä ja asioita enemmän kuin missään muussa Mielensäpahoittajassaan. Kun veivät pois ensin ainoan ystävän Yrjänän, sitten ajokortin ja vielä hyvän kotiavustajankin, Mielensä-pahoittajalta meni ruuan sijasta sormi suuhun. Hän teki vuonna -53 tahdon-sanojen jälkeen emännän kanssa suullisen sopimuksen, että emäntä hoitaa sisätilat ja hän vastaa ulkotiloista.

”Sisätiloihin kuuluivat kaikki lämpimät rakennukset ja minun vatsalaukkuni.”

    Kun emäntä sitten vietiin hoitokotiin, alkoivat ongelmat. ”Ruma ihminen” eli se tehokas kotiavustaja, jolla oli aikaa muuhunkin kuin oven avaamiseen ja sulkemiseen, vaihdettiin nuoreen, vihaiseen ja kauniiseen tyttöön. Miksi?
    ”Se viipy liian kauan teiän kanssa. Se siirrettiin toisiin tehtäviin. Se ei ehtiny heittää koko kiekkaa.”
    Sitä Mielensäpahoittaja ei hyväksynyt, vaan lukitsi ovensa sisäpuolelta, ensimmäisen kerran ikinä, ja päätti vastedes laittaa itse ruokansa – pakastin kun oli täynnä raaka-ainetta.
     Mutta kun ”meni liikaa suolaa, meni liian vähän suolaa, jäi raa’aksi, keittyi kokonaan pois”, hän osasi lopettaa ajoissa ja päätti olla syömättä todeten...
    ”Sitä minkä on saanut joka päivä automaattisesti, ei ymmärrä kaivata ennen kuin se viedään pois”.
    Tätä sietäisi harkita meidän itse kunkin.
    Ei Mielensäpahoittaja kuitenkaan nälkään nääntynyt, vaikkei valmisruokiin kajonnutkaan, kaivoi esiin emännän keitto-ohjeet, järjesteli ne ja huomasi osaavansa ruuanlaiton päivä päivältä paremmin, lopulta suorastaan erittäinkin hyvin.
    ”Kypsyys vaatii tarkkaavaisuutta, se on vähän kuin sementin ja veden kanssa kun tehdään betonia... Pärjään hyvin muiden ukkojen kanssa nuotiolla ja joulukinkun paistan paremmin kuin meidän kylällä kukaan... Ja nämä osaan: savulohen ja muurinpohjaletut.”
    Sama täällä.
    Ruskeakastike on ensimmäisen Mielensäpahoittajan kaltainen rytmikäs hauskojen juttujen kokoelma, joka panee toteamaan, että tällaisiahan me olemme. Kannattaa käydä vilkaisemassa; se kestää vain hetken: 120 sivua ja hyvin juoksutettua tekstiä.

    MATTI

Uskotko kaiken, mitä sanotaan?

   Eräs ns. johtavista Suomen kirjabloggareista kirjoittaa oman bloginsa henkilökuvassa näin:

   "Blogin perusteella saamiani rahanarvoisia etuja ovat olleet esimerkiksi kustantamoilta saadut ilmaiset arvostelukappaleet ja kustantamojen tilaisuuksissa nautitut ruoat ja juomat. Olen myös saanut kulukorvauksia, kuten matkakulukorvauksia, eri tilaisuuksista joissa olen esiintynyt bloggaajan roolissa."

   Hän kertoo myös, että erosi arvostelijoiden liitosta (SARV), koska ei saanut tai käyttänyt riittävästi liittoon kuulumiseen liittyviä etuja kuten alennuksia juna- tai bussilipuista, ilmaisia sisäänpääsyjä museoihin, ym.

     "Tietty jos kävisi museoissa joka viikko, niin "säästäisi", en harmikseni vaan ihan niin reipas museovieras ole. Tuo VR:n alennus oli käytännössä suurin syy luopua jäsenyydestä..."

   Miten tällaiseen asenteeseen mahtuu objektiivisuus kirjojen arvostelussa? 

   MATTI

   

Taivaslaulu

    PAULIINA RAUHALA 
    Gummerrus 2013. Sivuja 284. 

   Tämä vanhalestadiolaisperheiden lasten Viljan ja Aleksin rakkaustarina eli varttuminen perheen äidiksi ja isäksi herätti keväällä 2013 ilmestyessään vilkkaan keskustelun. Kirjoittajan esikoisromaani käsitteli rajustikin uskontoperusteista syntyvyyden säännöstelyn eli ehkäisyn kieltämistä ja synniksi leimaamista. 
    Asiaan otettiin hetkittäin lähes syyttelevin sanoin kantaa puolesta ja vastaan. Ehkäisyn sallimista puoltavat esiintyivät lähes poikkeuksetta omilla nimillään ja ylisuuriksi perheiksi kasvaneiden perheiden syntyvyyden säännöstelyn kieltämistä kannattavat nimimerkin suojassa.
    Kysymys tässä yhteydessä kuuluu, mikä on ylisuuri perhe. Miten runsailla ”Jumalan lahjoilla” äidin fyysistä ja henkistä kestokykyä voidaan uskonnon varjolla kohtuudella rasittaa? 
    Lähes kaikilla foorumeilla keskustelu käännettiin väärälle raiteelle. Vakuutettiin, että esimerkiksi 15-lapsisen perheen jokainen lapsi saa osakseen yhtä paljon (tai ainakin riittävästi) äidinrakkautta. Näin varmasti on, mutta samalla kriittinen keskustelu kääntyi pois itse asiasta, äidin (ja isänkin) kestokyvystä.

    Pauliina Rauhala tarttuu kysymykseen rakkaustarinan muodossa. Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, nykytodellisuuteen. Kertomus on herkkä, ihmissuhteet vielä herkempiä. Lukiessa tuntuu joskus, että ei näin voi olla, toisinaan taas, että näinhän se on. Lukija saa päättää, lisääkö arveluihinsa toteamuksen ”onneksi” vai ”valitettavaksi”.

    Itse kunkin vakaumuksesta riippumatta kirja kuuluu kiistatta yhtä lailla miehille kuin naisille sarjassa ”ehdottomasti luettava”. Rauhalan kieli on kaunista ja puhuttelevaa. Mieleen tuli, että tyyli on jossakin määrin jopa ristiriidassa kertomuksen kanssa. En tiedä, onko joku sanonut kirjan olevan fiktiivinen, kuvitteellinen, mutta se voisi olla myös dokumentti. 

    MATTI

Italialaiset kengät

HENNING MANKELL 
Otava 2007, sivuja 411

    Luen pääasiassa ei-uusia romaaneja ja pidän niistä. Pidin myös tästä jo seitsemän vuotta sitten ilmestyneestä. Tuskin olisin italialaisiin kenkiin ainakaan nyt astunut, ellei sitä olisi valittu Myllytien lukupiirin kuukauden kirjaksi. Se sivuutti lukemista odottavien pinossani ainakin kolme romaania.

    Italialaiset kengät kuuluu Henning Mankellin laajassa tuotannossa ns. muihin romaaneihin. Vuonna 2011 ilmestyneen Likaisen enkelin luin pari vuotta sitten ja pidin siitä. Se kuuluu parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon. Mieltymislistallani Italialaiset kengät ei yllä niin korkealle, mutta hyvä sekin on, kuten kaikki Mankellin romaanit. Kerroin jo aikaisemmin, että luin aikoinaan putkena kaikki hänen Kurt Wallander -kirjansa, ja jätin Mankellin hänen jätettyä komisarionsa.
    Ennen lyhyeen esittelyyn siirtymistä on pakko todeta, että Italialaisissa kengissä on joitakin samoja puhuttelevia elementtejä kuin kahdessa muussa suosikissani, Sally Salmisen Katriinassa ja Ulla-Lena Lundberin Jäässä. Ne ovat meri, ulkosaaristo ja draaginen kuolema, joka viimein väistämättä saavuttaa yhden romaanien päähenkilöistä. Katriina ilmestyi 1936 ja Jää vuonna 2012.

    Kertomus italialaisten kenkien tekemisestä on yksi romaanin helmistä. Vanha mestari on valmistanut kenkiä maailman hallitsijoille ja kuuluisuuksille omintakeiseen tyyliinsä ja pitkällä toimitusajalla. Kyllästyttyään lopulta siihen, että kärsimättömät asiakkaat eivät hyväksyneet sitä, että hyvien kenkien tekeminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, hän vetäytyi sata vuotta vanhaan hirsitaloonsa. Hänen tekemänsä kengät ovat kuitenkin kaiken jalkojen mittauksen ja odotuksen arvoiset, ja päähenkilö entinen kirurgi Frederik Welin saa myös sellaiset, eikä käytä näitä Giaconellin taideteoksia kuin muutamalla päivittäisen kierroksella keittiössään.
    Fredrik Welin oli siis kirurgi. Hän vetäytyi tavoittamattomiin erakoitumaan ulkosaaristoon amputoituaan nuorelta lupaavalta uimarilta väärän käden. Jo ennen sitä hän jostakin sielunelämänsä oikusta jätti nuoruutensa suuren rakkautensa Harrietin lähtiessään salamyhkäisesti Yhdysvaltoihin. Nyt saarellaan jokapäiväisellä avantouinnillaan hän selasi elämäänsä: 

    ”En minä tällaista suunnitellut.
    Tämän talon piti olla minun kesäpaikkani. Ei uloin linnake, jota minun täytyy puolustaa. Joka aamu kun hakkaan avannon auki tai laskeudun kesänlämpöiseen veteen, mieleeni palaa ihmetys siitä, mitä elämälleni oikein tapahtui.
    Tiedän kyllä, mitä tapahtui. Tein virheen. Ja kieltäydyin hyväksymästä seurauksia…” 

    Hänen ainoa säännöllinen kosketuksensa muuhun yhteiskuntaan oli kahdesti viikossa laituriin joko veneellään tai hydrokopterilla ajanut postinkantaja Jansson, kunnes eräänä päivänä jäällä seisoi joku. 

    ”Musta hahmo valkoisella taustalla. Aurinko ole melkein horisontissa. Siristin silmiäni nähdäkseni, kuka siellä oli. Näin että se oli nainen. Näytti siltä kuin hän nojaisi polkupyörään. Sitten tajusin, että se oli rollaattori…” 

    Harriet oli löytänyt hänet.
    Tämän jälkeen kirjaa oli lähes mahdoton laskea käsistä.

    MATTI

    Katso myös: Millainen on hyvä kirja (Likainen enkeli)

Tulenarka totuus

JOHN le CARRÉ
Tammi, 396 sivua.

    Tämä on niitä kirjoja, jotka mielellään lukisi yhteen pötköön, mutta kun ei jaksa. Le Carré vie lukijaa kuin pässiä narusta niin kuin vanha sanonta kuuluu. Kaksi päivää lukemiseen kului.
    Kirjailijahan aloitti vakoilun maailmaan sijoittuvilla teoksilla jo 1960-luvun alussa, mutta ns. kylmän sodan loputtua Neuvostoliiton hajoamiseen hän on siirtynyt terrorin ase- ja huumekaupan sekä rahamaailman rötöksien kuvaamiseen.
    Tämän kirjan alkuasetelma on kuuluisan terroristijohtajan jahtaaminen. Asialla ovat Englannin ulkoministeriön armeijalta vuokratut kovan luokan ammattisotilaat ja hämäräperäisen amerikkalaisen yhtiön palkkasoturit. Yhtiön miehet ovat tehneet asian vaatiman taustatutkimuksen.
    Taustalla häärää kaksi miestä, joita moraaliset seikat eivät kahlitse: Englannin hallituksen ministeri ja amerikkalaisen yhtiön johtaja. Kuvaan kuuluu, että ministeri touhuaa ilman hallituksen valtuutusta, ja operaation rahoittaja on ko. jenkkiyhtiö. Ministeri värvää edustajakseen ja operaation seuraajaksi tapahtumapaikalle ulkomisteriön virkamiehen, jolle annetaan peitenimi Paul Anderson ja käsky pitää ministeri reaaliaikaisesti tapahtumien tasalla
    Operaation tapahtumapaikka on Gibraltar, missä terroristipomon pitäisi tiedustelutietojen mukaan olla. Suunnitelma on että englatilaiset iskevät maalta käsin ja palkkasotilaat mereltä. Kaikki mahdolliset tekniset apuvälineet ovat käytössä, mutta silti operaatio epäonnistuu täysin koska tiedustelu  on täysin "pihalla".
    Mitä sitten tapahtuu, on täysi katastrofi: Surmataan kaksi sivullista henkilöä seurauksena tulenarka totuus, jota aletaan peitellä kaikin mahdollisin tavoin. Palkkasotilaiden tapauksessa se on helppo tehtävä, raha saa unohtamaan tapauksen nopeasti, mutta englantilaisten suhteen ilmenee joidenkin kohdalla ongelmia. Paul suostuu unohtamaan, kun saa nimityksen suurlähettilääksi Karibianmeren banaanivaltioon ja ritarinarvon, mutta toisten kohdalla tulee ongelmia.
    Häikälemättömätkin keinot otetaan käyttöön, mutta koska kyseessä on jännitysromaani, en paljasta juonesta enempää.
    Le Carrén kirjat sijoittuvat aina ajankohtaisten maailmanpoliittisten tapahtumien yhteyteen. Presidentti Bush ja pääministeri Blair saavat varsin raivoisan kritiikin syistä, joilla aloittivat Persianlahden sodan. Saddam tietenkin oli täysi roisto, mutta mitään ydinaseita ei Irakista löytynyt; lopputulos oli (on) että Irak on nykyisin kaoottisessa tilassa, paljon pahemmassa kuin Saddamin aikaan. Englannin hallinto on myös kirjailijan arvostelun kohteena; jos vastakkain ovat Englannin etu ja moraaliset arvot, on moraali se, mikä heitetään romukoppaan.
    Monet suhtautuvat jännityskirjoihin väheksyvästi, pitävät niitä pelkkänä viihteenä, mutta ainakaan le Carren kohdalla se ei pidä paikkaansa, niissä on aina vakavasti otettavat aiheet kirjoitettuna tyylillä, jota voi nautinnolla lukea.
    Le Carré on 83-vuotias, mitä ei hänen kirjojaan lukiessa uskoisi. Veikkaan (ja toivon), että seuraavaksi häneltä saadaan Ukrainaan tai Syyriaan sijoittuva romaani.

    ESKO