Ei mikään tavallinen Koskinen

 

SEPPO JOKINEN

Komisario Koskinen -sarja 

Karisto 1996-2010

Crime Time 2011-2014 

Tämä ja seuraava postaus ovat korjattuja ja täydennettyjä versioita syksyllä 2012 julkaisemistani kirjoituksista. Sen jälkeen Seppo Jokiselta on ilmestynyt kaksi Koskinen-sarjan rikosromaania: Vihan sukua viime vuonna, ja tänä vuonna Mustat sydämet. Syy kirjoitusten uudelleen julkaisemiseen on uuden kirjan ilmestyminen sekä Jokiselle tyypillinen ominaisuus: lukijan sitominen kirjoihinsa.
 

Seppo Jokisen Koskinen-sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt 18 dekkaria romaaneina ja yksi novellikokoelma (Lyöty mies).

Nyt kun olen lukenut tai kuunnellut ne viimeksi  ilmestynyttä (Mustat sydämet) lukuun ottamatta kaikki, minusta tuntuu, että olen kokenut paljon enemmän kuin vain luettuani kirjan tai pari joltakin kirjailijalta. Olen tehnyt sinunkaupat komisario Sakari Koskisen kanssa, päässyt seuraamaan läheltä hänen elämäänsä; työtä, perhettä, ihmissuhteita, elämänarvoja...

 Itse kirjoja ja niiden kertomaa en tässä ala esittelemään, eikä jokaisen esittely erikseen olisi mahdollistakaan.

Mutta itse kirjailija...

Ensimmäisen kirjan hän julkaisi vuonna 1996, ja on sen jälkeen työllistänyt komisario Koskista joka vuosi - siis joka ikinen vuosi. Melkoinen suoritus ja saavutus.

Kirjasarjaa lukiessa tulee mieleen, että kirjoittajan täytyy olla ammatiltaan tai koulutukseltaan huumetyöntekijä tai alkoholistien kanssa työskentelevä, tai kenties sittenkin poliisi, ja varmuudella ainakin tamperelainen.

Vain viimeinen osuu, kaikki muut arvailut menevät metsään. Jokinen kävi keskikoulun Tampereella, lähti armeijan jälkeen neljäksi vuodeksi Australiaan ja toimi ennen 2006 päätoimiseksi kirjailijaksi ryhtymistään 31 vuotta Tampereen kaupungin tietokonekeskuksessa, mm. keskuksen pääoperaattorina.

     Komisario Koskinen

Seppo Jokisen dekkarietsivä on siis Koskinen, mutta ei mikään tavallinen Koskinen. Muutaman kirjan jälkeen hän etenee komisarioksi, nimenomaan Tampereen poliisin väkivalta- eli murharyhmän johtoon.

Kirjojen tapahtumat sijoittuvat eri puolille Tamperetta, pääosin Hervantaan, mihin Koskisen asuntokin oli aluksi sijoitettu. Ja kun asuu keskustan ulkopuolella, on oltava kuntoa ja kulkuneuvo. Auton hankinnassa ja pitämisessä Koskisella on vaikeuksia, mutta polkupyörä on kaikki kaikessa. Jossakin vaiheessa hän osti jopa 3000 eroa maksavan pyörän (mikä tietysti varastettiin ja löytyi lopulta Tammerkoskeen heitettynä). Muutenkin hän on intomielinen liikkuja, yllytyshulluna maratoonarina mm. osallistui työtovereitaan vastaan kilpailuun, josta työpaikalla muodostui varsinainen suksee vedonlyönteineen kaikkineen.
Avioliiton kariuduttua hän muuttaa Tampereen keskustaan näköetäisyydelle rautatiestä ja vain muutaman askelen päähän poliisitalo Sorista. Junien kulkua hän seuraa minuutin tarkkuudella, tai ajankulua junien perusteella.

Olemukseltaan hän on varsinainen nallekarhu, hidasliikkeinen, tuumaileva, mutta kovakuntoinen ja iso. Hyväntahtoinenkin hän on, vaikkakin varsinainen ihmissuhdetunari. Hän töksäyttelee, äksyileekin ja on tyly, mutta kohteen käännettyä selkänsä jo katuu itsekseen, että mitähän taas tulikin sanottua. Anteeksipyyntöä kuitenkin on turha odottaa.

Ehkä juuri nalle-ominaisuutensa takia hän kuitenkin on erityisesti naispuolisten työtovereidensa, nykyisten alaistensa, suosiossa. Hänestä pidetään, hän tekee tavallisten ihmisten lailla virheitä, mutta onnistuu poikkeuksetta korjaamaan ne.

Esimiesten kanssa välit sen sijaan ovat vähän niin ja näin, eikä avioliittokaan onnistunut – sen vaalimiseen ei tahtonut löytyä aikaa, eikä sanojakaan. Mököttäjän piirteitäkin hänessä on – varsinkin työpaikallaan Sorilla. (Soriksi kutsutaan Tampereen pääpoliisiasemaa ihan oikeasti, eli se on paikallinen kutsumanimi.)

Jokisen dekkareissa on pääjuonen lisäksi poikkeuksetta sivujuoni, useimmiten kaksikin. Kuitenkin kirjat ovat helppolukuisia; henkilöitä ei ole liikaa ja ne ovat helposti erotettavissa toisistaan. Taaksepäin selailua kirjat eivät näin ollen vaadi.

Pääosissa Jokisen dekkareissa ovat huono-osaiset, kuten vammaiset, sosiaalisesti rajoittuneet, rappioalkoholistit, huumeiden käyttäjät. Keskeisiin osiin ovat päässeet myös nuoret, nimenomaan sosiaalisesti rajoittuneet. Useissa kirjoissa vääryydet ja väkivalta kohdistuu vanhuksiin.

Mihinkään erikoisryhmiin lukijoiden ei kuitenkaan tarvitse kuulua, sillä kirjat on suunnattu jokaiselle. Erityistä moraalista sanomaa tai ravistelua niihin ei ole ympätty, mutta tarkkaan pohtimalla sellaisiakin voi löytyä, kuten kaikkien muidenkin kirjailijoiden teoksista. Koskinen-sarja on nimenomaan viihdyttävää lukemista jokamiehelle ja -naiselle.

Itse innostun oikeastaan aika harvoin minulle esitetyistä lukuvihjeistä. Jostakin syystä lukeminen on minulle niin henkilökohtainen asia, etten millään tahdo uskoa, että pitäisin juuri siitä tahi nimenomaan tästä kirjasta.

Toki muilta saamiani ihastuksiakin on ollut. Päällimmäisinä tulevat mieleen 1300-luvulla rakennetun Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkkoherrana 1500-luvulla  toimineen Balthasar Russowin elämänkerta, noin 1000-sivuinen virolaisen Jaan Krossin pääteos Uppiniskaisuuden kronikka (no, elämänkerta ja elämänkerta) sekä Stieg Larssonin Millenium-trilogia.

Oikeastaan, kun tarkemmin muistelen eli kuten sanotaan "muisti palaa pätkittäin", suositeltuja suosikkeja onkin aikamoinen kasa, mm. tämä Seppo Jokisen Koskinen-sarja.

Rikoskirjailija Seppo Jokista ei pidä sekoittaa toiseen samannimiseen kirjoittajaan. Turkulaisen pastori-terapeutin Seppo Jokisen kirjoja nimittäin esitellään joissakin myyntiluetteloissa sulassa sovussa dekkarikirjailija-Jokisen teosten kanssa. Sisällöllisesti kirjat ovat valovuoden etäisyydellä toisistaan.

    MATTI