Kovaääninen Toveri K teatterissa

    Kävimme viime viikolla Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Edvard Ratzinskin kirjoittaman näytelmän Toveri K. Toverihan oli Stalinin "ottopoika" Otto Wille Kuusinen.

    Radzinski on kirjoittanut myös Stalinin elämänkerran. Myös näytelmän ohjaaja ja lavastaja ovat venäläisiä. Kuusista näytteli esikuvansa näköinen teatterinjohtaja Asko Sarkola ja Stalinia usea henkilö, mm. Esko Roine pyörätuolissa, sekä suurikokoinen Stalinin päätön patsas.

    Tässä näytelmässä minullakaan ei ollut kuulo-ongelmia, sillä näyttelijät huusivat suoraa huutoa koko ajan. Minusta se kyllä sopi hyvin näytelmän luonteeseen.

    Tämä on näytelmä, joka taatusti herättää ajatuksia. Yksi niistä on taistolaisten 1970-luvulla esittämä iskulause "Kuusisen tie olkoon meidänkin tiemme". Tulee mieleen myös Otto Willen tyttären Hertan ajatus, jonka hän esitti 1940-luvun lopulla Hakanienen Toveri men halkokasojen päältä: "Tsekkoslovakian tie on meidänkin tiemme!" Onneksemme kumpikaan ajatus ei saanut suurempaa kannatusta.

    Mielenkiintoisena anekdoottina mainittakoon UKK:n Pekka Peitsi -nimimerkillä ollut kirjoitus Suomen Kuvalehdessä 1970-luvun lopulla: "Kuusinen oli pelkkä robotti Stalinin selän takana, joka toteutti pilkulleen Stalinin määräyksiä."

    Näytelmässä yksi Kuusisen repliikki on: ”Minä pelkäsin ja vihasin häntä (Stalinia).” Ainakin pelko on helppo uskoa.

    Mitä pitäisi ajatella henkilöstä, joka pysyttelee vaiti, kun vaimo ja poika lähetetään Siperiaan vankileirille? Kuusinen ei ollut ainoa Stalinin lähipiiristä, jota tämä kyykytti vastaavalla tavalla, myös Molotovin vaimo lähetettiin Gulagin (vankileirien) riemuihin. 

    Varsinkin nuoremmalle polvelle (joka ei taida näistä asioista mitään tietää) olisi terveellistä tietää, millainen edustaja Suomella oli Neuvostoliitossa tämä Otto Wille, josta piti tulla sijaishallitsija meille, mutta me tyhmät suomalaiset emme tätä ”jaloa” ajatusta hyväksyneet. 

    ESKO

Jo Nesbøn loppuratkaisut yllättävät

    Kahden lukemani norjalaisen Jo Nesbøn kirjan kokemuksella voin luokitella kirjoittajan yhdeksi parhaista dekkaristeista ‒ parhaista ainakin niille lukijoille, joiden mielestä ruumiita on tultava riittävä määrä, eikä veri saa päästä hyytymään. Nämä seikat ovat Nesbølle kuitenkin vain apuvälineitä. Parasta on, että jännitys alkaa ensimmäiseltä sivulta ja kasvaa kasvamistaan loppua kohti. Väliin mahtuu puolenkymmentä varmaa syyllistä, mutta silti loppuratkaisu yllättää.

    Nämä kaksi lukemaani, Torakat ja Poliisi, kuuluvat Nesbøn maailmanmaineen saavuttaneeseen Harry Hole -sarjaan; ensimmäinen toisena ja jälkimmäinen viimeksi ilmestyneenä.

    Koska en itse ole haastatellut Nesbøa, lainaan Hesarin Jukka Petäjän vuonna 2006 kirjoittamaa luonnehdintaa. Hän totesi laittamattomasti, ettei mistään hinnasta olisi lähtenyt ainakaan teini-ikäisen Nesbøn kanssa metsään, sillä lähes kaikki tämän kouluaineet päättyivät siten, että ihmiset eksyivät metsään, eikä kukaan selviytynyt sieltä hengissä pois.

    Tietenkään Nesbø ei vielä tuolloin osannut ennustella tai aavistella, mikä hänestä tulee isona, mutta jälkeenpäin ajatellen viitteitä ainekirjoitukset jo antoivat. Kuitenkin hän opiskeli ekonomiksi ja talousanalyytikoksi, jolle ”maksettiin liian suurta palkkaa”. Hänen ensimmäinen romaaninsa ”syntyi” 30 tunnin lentomatkalla Australiaan 1990-luvun puolivälissä, ja vuonna 1997 se ilmestyi Lepakkomies -nimisenä.

    Valtavan kirjailijan suosionsa lisäksi Nesbø kuuluu edelleen Norjan nimekkäimpiin rockmuusikoihin. Hänen ansiolistallaan on myös mm. novellikokoelma, äänilevyjä, lastenkirjoja sekä kirjoja tällä hetkellä jo kymmenen romaania käsittävän Harry Hole -sarjan ulkopuolelta.

    Nesbø on ilmaissut halunsa lopettaa rikospoliisi Hole-sarja eli antaa särmikkään, alkoholisoituneen ja väkivaltaisen, mutta kaikkia muita tehokkaamman, päähenkilön viimeinkin kuolla. Lähellä tämä on ollut ainakin näissä kahdessa lukemassani kirjassa ‒ varmaan muissakin.

    Uusiin tuuliin Nebøn suunnitelmissa viittaa myös tähän asti viimeisen Harry Holen -kirjan Poliisin päättävä päähenkilön tuumiskelu kirkon rappusilla omista häistään tullessaan:

    ...Tunsi kuinka kaikki oli täydellisessä tasapainossa, tismalleen vaakasuorassa, oikeassa järjestyksessä. Tiesi että tämän pitäisi loppua tähän, juuri näin. LOPPU

    Loppuuko sarja vai ei? Olisiko sen loppuminen yllätys? Ehkä olisi. Se on kuitenkin varma ja omakohtainen kokemus, että Poliisin loppuratkaisu on lukijalle yllätys, täydellinen sellainen.

    Sen paremmin Torakan kuin Poliisinkaan juoneen ja tapahtumien kulkuun en halua tässä puuttua. Ne selviävät lukijalle kirjan sivuilta, eivätkä taatusti tuota pettymystä.

TORAKAT 
Johnny Kniga Kustannus, 1998, 362 sivua. 

POLIISI 
Johnny Kniga Kustannus, 2014, 517 sivua.

    Jo Nesbøn dekkarit olivat aiheena Myllytien Lukupiirissä maanantaina. Toinen puoli osanottajista piti kirjoina erittäin ja jopa liian raakoina, ja toinen puoli oli jättänyt valitsemansa kirjan tästä syystä kesken.
    Maaliskuun (ma 3.3. klo 12) palaverin aiheeksi sovittiin Hannu Väisäsen Vanikan palat.

    MATTI