Hervantalainen

SEPPO JOKINEN

Crime Time 2012, 332 sivua

Hervantalainen on tamperelaiskirjailija Seppo Jokiselta viimeksi ilmestynyt kirja, dekkari edellisten lailla. Ja seuraava on jo työn alla. Kirjailija lupailee sen ilmestyvän huhtikuussa.

”Uusi kirja, samaa koskissarjaa, on työn alla ja etenee hyvää vauhtia”, hän kirjoitti blogimme lukijoille.

”Varmaankin se siellä huhtikuun paikkeilla taas ilmestyy ja kohta sen jälkeen myös äänikirjana Ola Tuomisen lukemana. Ola tekee myös vanhempia kirjojani, niitä joita ei ole vielä levylle luettu. Koskinen ja kreikkalainen kolmio ilmestyy jouluun mennessä mp3:na.”

Ensimmäinen dekkari Jokiselta ilmestyi vuonna 2006 ja sen jälkeen komisario Sakari Koskinen on ratkaissut väkivaltarikoksia Tampereella joka vuosi. Hervantalainen on siis jo 17:s perättäisinä vuosina Jokiselta ilmestynyt kirja: 16 romaania, välissä yksi novellikokoelma..

Hervantalainen on tyypillistä ja taattua Jokista. Tarina etenee kolmijakoisesti. Komisario Koskisen johtaa tuttuun tyyliinsä Tampereen poliisin väkivaltajaoksen toimintaa ja sivujuonteina piipahdetaan komisarion henkilösuhteissa sekä päärikollisen ajatuskulussa ja motiiveissa.

Henkilöitä näissä dekkareissa on ensimmäisestä viimeiseen “sopiva määrä”. Heissä ei sekoa, nimet ja roolit ovat selkeät (nimittelyäkin harrastetaan), eikä selaamista tarvitse harrastaa. Suuri ansio tähän helppolukuisuuteen on tapahtumien kronologisella etenemisellä. Vain aniharvoin, ja silloinkin lyhyesti ja sujuvasti, kirjan henkilöt elävät menneessä tai muistelevat.

Hervantalaisessa sorkkarautamies on valloillaan. Jokiselle tyypilliseen tapaan väkivallantekijä puolustaa oman moraalinsa, etiikkansa ja toimintatapojensa puitteissa kärsimään joutuneita, nyt ikääntyneitä äitejä ja isiä. Tekojen niputtamiseksi nimenomaan itseensä hän jättää rikospaikalle sorkkaraudan ja viiltelee joitakin uhrejaan myös zorromaiseen tapaa, mutta eri kirjaimella. H niinkuin hervantalainen, niinkö?

Vaikka Seppo Jokisen dekkarit ovat paikka paikoin rajujakin, niistä purskahtelee myös komiikka, varsin pisteliäs sellainen. Eri toten henkilösuhteidensa hoidossa komisario Koskinen opettaa rivien välissä niin alaisilleen kuin meille lukijoille, että älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon - eli pientä harkintaa puheisiin, kiitos. Tässä kirjassa komisarion töksähdyksiä tosin on niukemmin kuin monissa aiemmissa.

Hyvän dekkarin tavoin tunnelma tiivistyy loppua kohti. Vielä syyllisen paljastustumisen jälkeenkin jännitystä riittää jatkamaan lukemista samaan syssyyn aina viimeiseen sanaan asti.

   MATTI