Valkea talo jokivarressa

   RAIJA ORANEN  

   Kesän aikana ei ole tullut paljon lueskeltua romaaneja. On kai ollut niin paljon muuta puuhaa ja lukemista, ettei ole jaksanut suuremmin keskittyä romaanien maailmaan. Yhden lukemani kirjan nostaisin esille, Tansakassa  2007 painettu Raija Orasen pokkari Valkea talo jokivarressa, 397 sivua.

   Kirja ei ole tapahtumiltaan maailmoita kaatava. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että kirjan myötä  seitsämänkymppinen lukija voi palata nuoruus- ja kouluvuosiinsa. En osaa sanoa tuoko kirja kaupungissa kasvaneelle lukijalle samanlaisia muistoja nuoruudesta kuin tällaiselle maaseudun kasvatille. Luin kirjaa pitkään, sillä monissa kohdissa ajatukset karkasivat vuosien taakse. Muistot alkoivat elää. Mirja luki myös kirjan ja tuon tuosta muisteli, kuinka kirjan tapahtumat olivat osa omaakin elettyä elämää.

   En halua antaa kirjalle arvosanaa, koska kirja avautuu varmaan jokaiselle lukijalle erilailla, riippuen iästä ja kasvuympäristöstä. Minulle se oli aikamatka nuoruuteen.

   NIILO

Syvä joki

   JAMES DICKEY

   Kirja on dramaattinen tarina neljästä kaverista, kaupunkilaisista, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta erämaaoloista. Tarinan tapahtumapaikka on joku USA:n etelävaltioista.

   Porukan vetäjä on kerran käynyt kalassa joella, jonne hän nyt saa houkuteltua mukaansa kolme kaveriaan. Porukalla on tarkoitus laskea kanooteilla kolmen päivän aikana jokea n. 80-100 km. Vetäjäkään ei joesta paljon tiedä, hän on kalastanut siellä ainoastaan yhdessä paikassa. Paikka on niin syrjässä ja eristäytynyt muusta maailmasta, että asujaimisto on lievästi sanottuna hieman erikoista. Irlantilainen kirjailija Bernard Shaw on joskus sanonut, että  kaikkea muuta voi kokeilla, paitsi sukurutsaa ja kansantanssia. Seudulla on ilmeisesti kokeiltu näistä ainakin toista.

    Alkuvalmistelujen jälkeen  lähdetään ajamaan paikan päälle kanooteilla lastatuilla autoilla. Vetäjä ja toinen kaveri ovat hyviä jousiampujia. Heillä on mukanaan metsästysjouset.ja asianmukaiset nuolet. Niitä tullaankin tarvitsemaan, mutta ei peurojen luvattomaan metsästykseen kuten oli tarkoitus.

   Joki ei ole mikään hiljaa virtaava Don, siinä on lukuisia todella pahoja koskia. Mutta koskiakin pahempia kaksi heitä jahtaavaa alkuasukasta, jotka ei tykkää siitä, että muukalaiset tulevat heidän seuduilleen.

    Teos on tavallaan miehuuskoe, siinä punnitaan kavereitten sekä fyysinen että henkinen kestokyky.

    Tämän enempää en juonesta paljasta, jos vaikka joku haluaisi lukea kirjan.

   Kirjasta tehtiin aikoinaan myös elokuva. Se on harvoja tapauksia, jossa hyvästä kirjasta on onnistuttu tekemään myös hyvä elokuva.

   ESKO

Pari hankintaa

   Tuli osallistuttua Järvenpää-talolla järjestettyyn Juhani Aho 150 v. -tilaisuuteen, jota myös hienosti seminaariksi kutsuttiin. Paikalla oli niin paljon porukkaa, että hitaimmat eivät mahtuneet kirjailijan nimikkosaliin, mihin tilaisuus oli järjestetty.

   Juhani Ahon elämästä ja tuotannosta keskustelivat Panu Rajala, Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen , kirjailija Tommi Melander ja lehtori Tuula Hallila. Viime viikollahan ilmestyi  Rajalan kirjoittama Aho-elämänkerta Naisten mies ja aatteiden. Myös Melander on kirjoittanut Ahosta kirjan.

   Turha mainitakaan, että mukaan tarttui kaksi kirjaa, em. elämänkerta ja kuvitettu uusintapainos Lastuista.

   ESKO

Lukukokemus: "Tapaus" Mikko Rimminen

   Ajatukseni oli kirjoittaa jo aikaisemmin, heti luettuani Sadun tekstin, toisesta Rimmisen kirjasta. Se vaan jäi, mutta ajatus aktivoitui uudelleen, kun tässä viikonvaihteessa on tullut esitykseen 'Pussikaljaelokuva'.

   Nenäpäivää en siis ole lukenut, mutta luin kesällä Rimmisen esikoisen, Pussikaljaromaanin, joka sekin oli Finlandia-ehdokkaana. Tarkoitus oli yleissivistävä, kai Finlandia-ehdokkaiden ja -palkittujen jollain tapaa pitäisi edustaa nykykirjallisuutemme kärkeä. Nenäpäivää en silloin saanut käsiini.

   Niinpä sitten Pussikaljaromaaniin:

   Kirjassa kolme kaverusta, Lihi, Marsalkka ja Henninen - kuvauksista päätellen nuoria aikuisia, ehkä lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, viettävät aikaa,  yhtä päivää, hengaillen eri puolilla Kalliota, baareissa, terasseilla, nurtsilla, jonkun kämpillä, jne. Keskeistä on miettiä, mistä saisi rahaa siideriin/kaljaan, kun sossusta ei nyt siihen irtoa, mikä on huutava vääryys. Muuttokeikkaakin heille tarjotaan, mutta "tänä kesänä ei ehditä". Käydään varastamassa kaupasta yhdelle kengät hajonneiden tilalle ja taas menoksi. Välillä sitten pohtivat elämän tarkoitusta, ystävyyden ja rakkauden olemusta. Siinä vähän oikaisten yli 300 sivua.

   Romaani herätti tietysti, ainakin minussa, moralistisen närkästyksen tuollaista valittua elämisen tapaa kohtaan. Vaikka toisaalta koko ajan oli tunne, että tässä menen nyt helppoon. En vaan mitenkään löytänyt sitä ideaa, tai ns. sanomaa, mikä kirjailijalla varmaan on ollut. Ihan ymmälleni jäin. Onhan tätä teosta kulttiromaaniksikin sanottu.

   Oliskohan jotain vastaavanlaista Nenäpäivässäkin? Kyllä ei ole hyvää kirjallisuutta, sanoisi ehkä 'mielensä pahoittaja', ja minäkin.

   Oikein mietin, että tämäkö on parasta nykykirjallisuutta. Mutta toisaalta, onhan meillä hyviäkin kertojia, kuten esim. Westö!

***

   "Harjunpäitä" olen minäkin kuunnellut pari äänikirjaa. Mielenkiintoinen oli Samulin analyysi, vähän samanlaisia ajatuksia on virinnyt. Ehkä joskus niihin voisi palata.

   HELJÄ